PUHEIDEN AIHEISTA JA AIHEUTTAJISTA

Maanantai 11.11.2013

Kuten tuore tutkimus kertoo, reilusti yli puolet suomalaisista haluaisi panna stopin EU:n kriisimaiden tukemiselle. Hieman yksinkertaistaen: kaksi kolmesta suomalaisista joko lopettaisi kriisimaiden tuet tai turvautuisi vielä rajumpiin keinoihin, yksi kolmasosa jatkaisi niitä.

Ensi vuoden toukokuussa järjestetään eurovaalit. Vaalipäivä on sunnuntaina 25.5. Paljon ehtii tapahtua sitä ennen, ja vielä enemmän tuon päivän jälkeen. Perussuomalaisille päivä on erityisen merkityk­sellinen. Äänestystuloksen perusteella saadaan viimeinkin selville, minkälaista Eurooppa-politiikkaa suomalaiset edustajiltaan halua­vat.

Perussuomalaiset on johdonmukaisesti vastustanut tukipo­litiikkaa. Hallituspuolueiden edustajat ovat tähän asti seisseet nii­den takana. Johdonmukaisia ovat hekin kannoissaan olleet, mutta mielenkiintoisia tulevat olemaan keskustelut vaalien alla, kun kaik­ki kilvan vakuuttelevat eurokriittisyyttään ja haluttomuuttaan uusiin paketteihin. Samaa myrkkyä joutuu nielemään myös keskusta, joka paketit Mari Kiviniemen hallituksen aikana aloitti.

Vai joutuuko? Missä on sanottu, että eurokriittisyys nousee vaalien alla keskustelunaiheeksi? Mitä jos vaalien alla puhutaankin jostain ihan muusta?

Sopivimmista komissaareista? Geenimanipuloidusta maissista? Paa­vo Väyrysen ja Olli Rehnin raivokkaasta linjariidasta? Vuosituhan­nen vaihteen EU-jarrutuspuheenvuoroista?

Mccombs ja Shaw -nimiset tohtorismiehet loivat 70-luvulla niin sanotun agenda-setting-teorian, joka näyttää pitävän kutinsa vielä tänäkin päivänä. ”Agenda setting” tarkoittaa vapaasti suomennettu­na ”puheenaiheiden asettamista”. Teorian mukaan tiedotusvälineet eivät pysty vaikuttamaan siihen, miten ihmiset äänestävät, mutta ne pystyvät vaikuttamaan siihen, minkä asioiden perusteella he äänes­tävät.

Vaaliehdokkaiden kannalta on ratkaisevan tärkeää, että kes­kustelu osuu yksiin omien vahvuuksien kanssa. Ja sama pätee tieten­kin myös puolueisiin.

Erilaisten – kukin omalla tavallaan tärkeiden – asioiden tunku tiedo­tusvälinejulkisuuteen on huima. Vain pieni osa kansalaisia kiinnosta­vista aiheista pääsee kerrallaan julkisuuden valokeilaan.

Media osallistuu luonnollisesti keskusteluaiheiden valintaan, mut­ta muitakin toimijoita on liikkeellä, varsinkin vaalien alla. Poliittiset ryhmät pyrkivät keinolla millä hyvänsä nostamaan omat aiheensa julkisuuteen ja pitämään ne siellä. Ryhmät pyrkivät taklaamaan pois julkisuudesta ne aiheet, joiden käsittelyssä ne eivät pärjää.

Ei ole sattumaa, että vihreät yrittää tehdä jokaisesta vaalista elämää suuremman kamppailun, jossa seksuaalivähemmistöjen ihmisoikeu­det joko lopullisesti voitetaan tai ikuisiksi ajoiksi hävitään. Eikä se­kään ole sattumaa, että suurimpien hallituskumppanien välille puh­keaa aina vaalien alla jokin silmiinpistävän kovaääninen riita, jonka setvimisen aikana osapuolet pääsevät julkiseen keskusteluun teroit­tamaan kantaansa ja siinä sivussa omaa ideologiaansa, mikä tietysti oli molemmille riidan perimmäinen tarkoitus.

Perussuomalaiset tavoittelee eurovaaleissa suurimman puo­lueen asemaa. Tämä on mahdollista, mutta monen asian on loksah­dettava kohdilleen.

On keskeistä, että meille tärkeistä asioista keskustellaan. Perussuo­malaisten poliittiset kilpailijat tekevät kaikkensa, jottei keskustelu ohjautuisi meille vahvoihin aiheisiin. Kilpailijoiden harmiksi meil­le edullisia aiheita on näissä vaaleissa varsin paljon: kriisimaiden tu­kipakettien lopettaminen, omaehtoinen maahanmuuttopolitiikka ja liittovaltiokehityksen pysäyttäminen. Suomen itsemääräämisoikeu­den säilyttämisestä puhumattakaan.

Kirjoitus on julkaistu soveltuvin osin Perussuomalainen 14/2013 -lehdessä.

RAHALLA, JOTA EI OLE

Perjantai 12.10.2012 klo 17:54 - Matias Turkkila

Mistä tämä johtuu? Selitys on monipolvinen, mutta eräs kiteytys, jonka taannoin kuulin, tavoitti totuudesta paljon: ”Jos iso puolue ei enää aja äänestäjien toivomaa linjaa, siitä tulee seuraavissa vaaleissa pieni puolue. Ei ole kovin monimutkaista.”

Perussuomalaisten menestys lämmittää, mutta samalla hirvittää. Suomi seisoo historiallisessa taitekohdassa. Ja se on ostamassa matkalippua, jonka hintaa se ei tunne. Määränpäähän, jonka olemassaolosta ei kenelläkään ole varmuutta.  Rahalla, jota sillä ei ole. 

Se yhteiskunta, jossa sinä ja minä ja me kaikki muut elämme, on läpeensä velkainen. Ja viime aikoina entisestäänkin raskas velanotto on riistäytynyt käsistä. Moni kunta rahoittaa käyttötalouttaan velalla. Tilastokeskuksen mukaan kuntien yhteenlaskettu velkamäärä on kasvanut 2000-luvun jokaisena vuonna. Samaan aikaan valtionvelka uhkaa puhkaista sadan miljardin rajan. 

Eikä tässä vielä kaikki. Valtio leikkaa yhtä aikaa valtionosuuksia - kuntien keskeistä tulonlähdettä – ja lisää uusia lakisääteisiä velvoitteita. Kuntakentän velkamäärä on kaksinkertaistumassa vuosien 2011–2016 välisenä aikana. Tämä kehitys on saatava pysähtymään. Se on saatava pysähtymään niin eurooppalaisella, valtakunnallisella kuin kunnallisellakin tasolla. Velkaa ei voi ottaa velan päälle. Kuten valtiovarainministeriön ylijohtaja Jukka Pekkarinen Ylen uutisille totesi:  ”Velkaantuminen on suurin yksittäinen uhka, joka varjostaa talouttamme ja myös koko hyvinvointiyhteiskuntaa seuraavan 10-20 vuoden ajan.” 

Vaaleissa on mahdollisuus sanoa ”ei” 

Kuntien ja kuntayhtymien menojen on ennustettu kipuavan tänä vuonna 43 miljardin tasolle. Tämä summa ei vielä aivan yllä valtion budjetin 54 miljardin tasolle, mutta suuruusluokka on sama. Ne valtuutetut, jotka seuraavissa vaaleissa tulevat valituiksi, ovat päättämässä näiden rahojen käytöstä. He päättävät, miten kuntatalouden kakkua leivotaan sekä jaetaan. On selvää, ettei kaikille pyytäjille paloja riitä. Ja yhtä selvää on se, että palojen jakajien omat arvovalinnat vaikuttavat annettujen siivujen paksuuteen. 

Tässä lehdessä esitellään perussuomalaisten kunnallisvaaliohjelma. Sen tekoon on osallistunut valtavan suuri joukko jäseniä, valtuutettuja, kansanedustajia, puoluetoimiston väkeä.  Ja tekijöidensä näköinen se on. Kuntien kunnostajien näköinen. 

Mutta se on vasta ohjelma. Jotta siinä esitetyt asiat toteutuisivat, tarvitaan valtuutettuja, jotka ajavat ohjelman asioita. Sellaisia saadaan, jos Sinä äänestät perussuomalaisia.

Vaalipäivä on lokakuun 28. Sitä seuraa maanantai, joka on työpäivä uusille valtuutetuille. Heidän työmääränsä on valtava, mutta mikään todella arvokas ei synny tähän maailmaan ilmaiseksi. Yhteiset asiat vaativat työtä, usein uupumukseen tai vieläkin pidemmälle asti. Mutta viimein vaiva palkitaan. 

Äänestetään. Kaikki yhdessä. Matka vaalikopille on pieni askel sinulle, mutta valtava harppaus suomalaiselle poliittiselle kulttuurille.

KUKA KUUNTELISI?

Keskiviikko 12.9.2012 klo 15:25

Eduskuntavaaleissa ehdokkaat tekivät huikean määrän vaalityötä. Osa oli ensi kertaa ehdolla, osalla oli aikaisempaa kokemusta vaalityöstä. Joillakuilla oli käyttää rahaa mainontaan, useimmilla ei ollut. Mikä oli läpipäässeiden salaisuus? Mikä oivallus teki heistä kansanedustajia?

Kysyin tätä heiltä itseltään. Soitin vaalien jälkeen parillekymmenelle edustajallemme ja kirjoitin ylös heidän ajatuksiaan menestyksekkäästä kampanjoinnista. Pyysin käytännön vinkkejä, joita muut ehdokkaat voisivat tulevissa kampanjoissa käyttää. Niitä seuraavassa.

On tapana sanoa, että vaaleissa pitää laittaa itsensä likoon. Mitä tämä tarkoittaa? Miten laittaa itsensä menestyksekkäästi likoon? Lyhyesti sanottuna: kampanjointiin on löydettävä uskallusta, viitseliäisyyttä ja aikaa. On uskallettava löytää itsestään vahvuuksia ja heikkouksia. On uskallettava ottaa ihmisiin kontaktia. 

Vaalikampanjointi. Sosiaalinen media. Kampanjasivustot. Mitä nämä ovat, miten näissä toimitaan? Mitä niissä kirjoitan, mitä siellä sanoisin? Miksi kukaan vaivautuisi kuuntelemaan minua, ensi kerran ehdokasta?

Konkareiden viesti on varsin selvä: Ihmiset eivät niinkään odota, että sinulla olisi valmiit vastaukset maailman kaikkiin kysymyksiin. He haluavat, että sinä kuuntelet heitä.

Vakavaa politiikkaa ja hieman huvituksia, siinä mukavan vaalipäivän resepti. Pellehermanneiksi ei tarvitse ryhtyä, mutta pullakahveista, sujuvasta ohjelmasta ja oheismateriaalista on apua. Vaalilehdet, kynät, karkit, ilmapallot, pinssit, laastaripaketit, postikortit, tulitikkuaskit, xylitol-purukumit – kaikkia näitä voi pitää käden ulottuvilla. Tyrkyttää ei kannata, mutta toisinaan oheisromppeen avulla saa avattua kontaktin ja sen jälkeen lämpimän keskustelun.

Aikaa kampanjointiin pitää löytyä. Aikaa olisi hyvä varata etukäteen, vaikkapa käyttämällä vaalitaistoon osan vuosilomasta. Ja kampanjoidessa aika kannattaa käyttää tehokkaasti. 

Ehdokkuudestaan voi ja kannattaa mainita niissä harrastuspiireissä, joissa muutenkin on mukana. Tyrkyttäminen ei ole hyvästä, hienovarainen ilmaus riittää. Pieni lehti-ilmoitus omassa harrastelehdessä tai verkkosivustolla ei paljon maksa, mutta riittää osoittamaan sen, että ottaa oman ryhmänsä huomioon.

Haastattelemani kansanedustajat kokivat tukijoukot tärkeiksi, ja moni kokosi sellaisen lähipiiristä. Yksinäinen puurtaminen on raskasta, joten kannattaa värvätä tukijoukoiksi perheenjäseniä, tuttuja tai oman paikallisyhdistyksen jäseniä. Viiden porukalla saa jo paljon aikaiseksi. Omilla verkkosivuillaan voi pyytää ihmisiä mukaan, vaikkapa vaalimateriaalin jakamista varten. Usein tukijoukko jakautuu ydinryhmään sekä kenttäporukkaan. Ydinryhmä suunnittelee mainosmateriaalin, pystyttää verkkosivuston ja ottaa valokuvia, kenttäporukka puolestaan jakaa mainoksia ja jututtaa ihmisiä tilaisuuksissa.

Mitä teetkin, tee se hyvin. Ehdokkaan henkilökohtaisen esitteen, ”flyerin”, ulkonäöllä on suuri merkitys. Jos avaat ehdokassivut nettiin, pidä huoli siitä, että sinne saapuva löytää jotain itselleen hyödyllistä. Täytä vaalikoneet huolella. Pidä huolta siitä, että kun äänestäjät alkavat etsiä itselleen ehdokasta, he voivat löytää sinut. 

Koko maailmaa on turha kosiskella. Kannattaa valita ne erityisalueet, jotka tuntee hyvin ja keskittyä niihin. Löytää omat vahvuutensa ja olla niissä paras.

Eka kerta?

Tiistai 21.8.2012 klo 17:55

Kunnallisvaaliehdokkuus – uskaltaisinko yrittää?

Tätä kysymystä moni suomalainen pohtii tällä hetkellä mielessään. Tohtisiko sitä lähteä ehdokkaaksi. Tuttujen ja tuntemattomien arvioitavaksi, hyväksytyksi tai hyljeksityksi. Ääniä saamaan tai niitä ilman jäämään. Uskaltaisinko, osaisinko, pärjäisinkö?

Olen seurannut vuosien varrella useita vaalikampanjoita. Joskus lähempää, joskus kauempaa. Välillä on valittu kaupunginvaltuutettuja, välillä kansanedustajia, meppejä, presidenttiäkin. Kaikki ne, joita olemme ehdokkaina ajan saatossa nähneet, ovat käyneet läpi saman pohdinnan - lähteäkö vai ei. Kaikkia on vaivannut sama epäilys omista kyvyistä ja mahdollisuuksista. Ja yhtä lailla kaikki ovat tunteneet itsensä aloittelijoiksi koko ikänsä politiikassa toimineiden rinnalla. Moni on kantanut huolta mahdollisista ystävyyssuhteiden kariutumisista. Yrittäjät asiakassuhteiden viilenemisistä.

Miksi he ovat kaikesta huolimatta ottaneet ratkaisevan askeleen?

On tunnettua, ettei ole olemassa yhtä syytä ehdokkaaksi asettumiselle. Motivaatio on voinut löytyä yksittäisestä, itselle tai läheisille tärkeästä yhteiskunnallisesta asiasta, joka on kehnolla tolalla tai jätetty kokonaan hoitamatta.  Ehkä se on ollut yhdistelmä kipeän vääryyden kokemusta sekä tyrmistystä sen edessä, miksi kukaan ei ole tehnyt asialle mitään. Tätä yhtä asiaa on lähdetty selvittämään ja löydetty matkan varrella monia muitakin asioita, jotka ovat yhtä lailla huonolla tolalla.

Se suuri oivallus

Monia luottamustehtäviin hakeutuvia yhdistää oivallus siitä, että itselle ja läheisille tärkeiden asioiden kuntoon saattaminen on merkinnyt sittenkin enemmän kuin mahdollisimman suuri henkilökohtainen mukavuus. Sekä ajatus siitä, että meidän kaikkien on oltava valmiita työskentelemään sen edestä, että täällä olisi hyvä olla ja asua. Mukavan elämän edellytys on – hieman paradoksaalisesti - vaivannäkö. Ja hyvin toimivan julkisen hallinnon edellytys puolestaan se, että kun epäkohtia havaitaan, niihin puututaan.

Vaikkei pääsisi ensi yrittämällä läpi, tulee ehdokkuusaikana oppineeksi paljon. Siitä, miten yhteiskunta toimii. Sekä siitä, miten päätökset tehdään. Ja sosiaalisten kontaktien menettämisen pelko haihtuu yleensä siinä vaiheessa, kun huomaa, että vanhat ystävät eivät karkaa mihinkään ja päinvastoin tutustuu suureen joukkoon uusia ihmisiä.

Perussuomalaiset ovat työskennelleet pitkään sen eteen, että kuntavaaliehdokkaat pääsisivät ottamaan lentävän lähdön. Suuri osa tästä työstä on vielä julkisuudelta piilossa, mutta pian on tilanne toinen. Kohta mennään. Niin että rytisee ja jyskyy.

Osaanko minä?

Viestintä saattaa aiheuttaa päänvaivaa. Miten kirjoittaa, mitä sanoa? Ohjeeksi tähän: Sanoihin ei kannata takertua eikä jäädä loputtomasti pohtimaan sitä, millä tavalla jokin tietty asia pitäisi sanoa. On parempi keskittyä siihen, miten joku asia pitäisi tehdä. Kun tämä on selvillä, sanat seuraavat kyllä perässä.

Jos osaaminen mietityttää, kysy itseltäsi tätä: moniko ihminen tässä maailmassa osaa kaikesta kaiken? Vastaus on rauhoittava. On toki oltava valmis oppimaan uusia asioita, mutta maalaisjärki riittää mainiosti. Osaaminen kasvaa matkan varrella.    

Pyydä tueksesi muita. Voit löytää tukijoita vaikkapa perheenjäsenistä, ystävistä, työkavereista, ja harrastusporukoista. Ja ihan samoista paikoista muuten löytää äänestäjiäkin. Samoin oman paikallisyhdistyksen aktiiveista löytyy usein porukka, jossa kaikki tukevat toisiaan.

Äänet, ja miten niitä saadaan

Ketkä ääniä sitten saavat? Sitä on vaikeaa sanoa, mutta sattumalla on harvoin asian kanssa tekemistä. Vaalit eivät ole lottoarvonta, eikä voittavaa riviä sanele rouva Fortuna. On tehtävä töitä. Töitä siksi, että muut näkevät sinun olemaan valmis työskentelemään heidän puolestaan. Aivan kuten oppilaitosten sisäänpääsykokeissa - on osoitettava, että osaat oppilaitoksessa opetettavaa ainetta hyvin, jotta voisit päästä sisään opiskelemaan ainetta kehittyäksesi siinä vielä paremmaksi.   

Mutta työ ei yksin riitä. On oltava läsnä. Ole läsnä silloin kun äänestäjä etsii vaaliteltalta ehdokasta, jonka ajatus- ja arvoaatemaailma kävisi yksiin omansa kanssa. Jotkut äänestävät tuttua, jotkut tutun suosittelemaa ehdokasta. Mitä useampi tuttu tietää ehdokkuudestasi, sen useampi voi sinua suositella. Varmista, että näyt vaalikoneissa, yhteisissä kadunvarsimainoksissa, mielellään myös netissä. Yhtä kaikki: ole paikalla silloin, kun valinta tehdään.

Tule mukaan. Hoitamaan omaa kuntaa ja kaupunkia. Omaa elinpiiriä. Vanhempien ja lasten syntyseutuja. Menneiden ja tulevien omaa maata.

(Kirjoitus on julkaistu lyhennettynä Perussuomalainen-lehdessä 20.8.2012)